Taru, joka jumalista kertoi, oli alussa. Kuten suuri jumala eli runohenkenä hindujen, kreikkalaisten ja germaanien sielussa, pyrkien ilmoille, samoin hän nytkin päivittäin jokaisen lapsen sielussa runollista elämää luo.
En vielä tiennyt, mitkä olivat kotiseutuni järven, vuorien ja purojen nimet. Muttet auringon valossa levisi silmäini eteen sinivihreänä tasankona vetten lakeus, jonka pintaan valo tuhansiksi säteiksi särkyi, ja vetten ympärillä näin jättiläisseppeleenä äkkijyrkät vuoret, niiden huipuilla rotkoissa kimaltelevan lumen ja pienet pauhaavat puroset, juurella viettävät, valonväriset ruohokentät, omenapuineen, tupasineen ja harmaine alppikarjoineen. Ja kun köyhä, pieni sieluni niin tyhjänä, niin hiljaisena ja niin odottavana tuota katsoi, kirjoittivat järvien ja vuorien henget sen syvyyteen omat kauniinrohkeat tekonsa. Nuo jäykät seinät, nuo uhmaavat kivijoukot kertoivat uhkamielin ja kunnioituksella niistä ajoista, joiden lapsia ne olivat ja joiden antamia arpia ne rinnassaan kantoivat. Ne kertoivat ajasta, jolloin maa halkesi ja taipui, kidutetusta ruumiistaan voihkivassa tulemisen tuskassa synnyttäen huippuja sekä teräviä kallioita. Vuoria tungeskeli jymisten ja rysähdellen ahtaudessaan, kunnes ne sinne tänne lukemattomiksi huipuiksi pirstoutuivat; epätoivon tuskassa taistelivat kaksoiskalliot keskenään, kunnes toinen voitti ja ilmoille kohosi, veljensä murskaten ja syrjään heittäen. Ja yhä vieläkin on noiden aikojen perintönä vuorten kuiluissa irtimurtuneita kallioita, syrjääntungettuja ja muserrettuja huippuja, ja jokaisen kevään vesiputouksena alas syöksyvä lumi toi mukanaan laaksoon huoneensuuruisia kallioita, murskaten ne kuin lasin tahi mahtavalla iskulla lyöden ne syvälle kedon pehmeisiin uumeniin.
Nuo vuoret kertoivat aina samaa. Ja helppo oli niitä ymmärtää, kun näki niiden äkkijyrkät seinämät, miten ne olivat kerros kerrokselta murskautuneet, taipuneet, karhistuneet, täynnä ammottavia haavoja. "Kauheasti olemme kärsineet", sanoivat ne, "ja me kärsimme vielä". Mutta ne sanoivat sen ylpeästi, ankarasti ja jurosti, kuten vanhat, taipumattomat, karaistut sotilaat.
Sotilaat! Näin niiden taistelevan vettä, sadetta ja myrskyä vastaan kauheina aikaisen kevään öinä, jolloin vimmainen föhn-tuuli mylvi niiden vanhojen päitten kiireellä, ja jolloin alas syöksevät ouruvedet repivät niiden kyljestä tuoreita, raakoja kappaleita. Näinä öinä ne seisoivat uhmaillen, juuriaan maan uumeniin jännittäen, synkkinä, päättäväisinä ja hengähtämättä, ojensivat myrskyä vastaan pirstoutuneet tuulien puremat seinämänsä ja kalliosarvensa, ja jännittivät kaikki voimansa nöyryytetyn uhmaavaan asentoon. Ja jokaiselta uudelta haavalta antoivat ne kuulua raivon ja kauhun pöyristyttävän jylinän, ja kautta kaukaisuuden kaikui murtuneena, mutta raivoisana niiden kauhean voihkinan ääni.
Näin ruohokenttiä ja vuorten vierteitä, joilla kasvoi ruohoa, kukkia, kuolemankouria, sammalta, joilla kansankielessä oli omat salaperäiseen vivahtavat nimensä. Huoleti väriloistossaan elivät nuo vuorien lapset ja lastenlapset siellä paikoillaan. Tunteissani elin niiden keralla, katselin niitä, nautin niiden tuoksusta ja opin tuntemaan niiden nimet. Vakavammin ja syvemmin vaikutti minuun puiden näkeminen. Näin jokaisen niistä elävän omaa erityistä elämäänsä, muodostavan itselleen oman omituisen muotonsa ja latvansa kruunun ja luovan tämän erikoisuuden mukaisen varjon. Mielestäni olivat ne ikäänkuin vuorien läheisiä sukulaisia, erakoita ja taistelijoita, sillä jokainen niistä, nekin, jotka korkeampana vuoren juurella kasvoivat, taisteli hiljaista ja sitkeää taistelua tuulta, myrskyä ja kivikkoa vastaan voidakseen elää ja kasvaa. Näin niiden joukossa petäjiä, joihin myrsky oli jättänyt ikäänkuin säälistä oksat vaan yhdelle puolelle, toisia, joiden punaiset rungot olivat kiertäytyneet kuin käärmeet yllänsä riippuvien kallioiden ympäri, niin että puu ja kallio toinen toistansa tukivat. Ne katsoivat minuun kuin sotaisat miehet, ja herättivät sydämessäni arkaa pelkoa ja kunnioitusta.
Meidän miehemme ja vaimomme olivat niiden kaltaisia, ankaroita ja ryppy-otsaisia, harvapuheisia, ja kaikista harvapuheisimpia juuri parhaimmat. Siitä opin minä katselemaan ihmisiä aivan samoin silmin kuin puita tahi kallioita, ajatuksissani heidän kanssaan askaroimaan ja heitä yhtäpaljon rakastamaan ja kunnioittamaan kuin hiljaisia honkianikin.
Pieni Nimikon-niminen kylämme on järven rannalla pienellä kolmikulmaisella kahden vuorihaaranteen väliin puristuneella viettävällä maapalalla. Läheiseen luostariin viepi tie, ja toinen neljän ja puolen tunnin matkan päässä olevaan naapurikylään; muihin järven rannalla oleviin kyliin päästään vesitse. Talomme ovat rakennetut vanhaan puutyyliin; niiden ikää ei juuri voi määrätä, sillä uutisrakennuksia rakennetaan harvoin, ja vanhoja korjataan kohta kohdalta tarpeen mukaan yhä uudelleen; tänä vuonna tämä lauta, toisena jo osa kattoa, ja moni laudan puolisko ja tukihirsi, jotka ennen ovat kuuluneet tuvan seinään, on nyt kattomalkana, ja jos ne eivät enää siihen kelpaa, mutta ovat sittenkin liian hyviä poltettaviksi, niin käytetään niitä seuraavalla kerralla tallin tahi heinäladon paikkaukseen tahi tuvan oven poikkilaudoiksi. Samoin on itse asukkaidenkin laita; jokainen heistä on mukana niinkauan kuin voimat riittävät, siirtyy senjälkeen vähitellen käytäntöön kelpaamattomien lukuun ja katoaa lopuksi unohduksen pimeään, ilman että siitä sen enemmän välitetään. Joka vuosia oloistamme poissa oltuaan niihin jälleen palaa, huomaa, että tuskin mitään muuta on muuttunut kuin että pari vanhaa kattoa on uudistettu ja pari uutta vanhentunut; taannoiset vanhukset ovat tosin poissa, mutta toisia on ilmestynyt sijaan, jotka asuvat samallaisissa majoissa, ovat samannimisiä, kaitsevat samaa tummatukkaista lapsiparvea ja ovat kasvoiltaan ja käytökseltään niin edeltäjäinsä kaltaisia, että heitä tuskin toisiksi tiesi.
Puutoksena yhteiskunnassamme oli se, että ulkoapäin niin harvoin tuli joukkoomme raikasta verta ja elämää. Jokseenkin voimakasta rotua olevat asukkaat ovat melkein kaikki keskenään hyvin läheistä sukua, ja hyvinkin kolmen neljäsosan nimenä oli Camenzind. Se täyttää kirkonkirjojen sivut ja hautausmaan ristit, upeilee öljyvärimaalauksena tahi rohkeatyylisenä leikkaustyönä talojen päätyseinillä ja on näkyvissä kyytimiehen vaunuissa, talli-ämpäreissä ja venheissä. Isänikin tuvan oven yläpuolelle oli maalattu: "Jost ja Franziska Camenzind ovat rakentaneet tämän talon", mikä ei kuitenkaan tarkoittanut isääni, vaan hänen esi-isäänsä; ja vaikka minäkin kuten luultavaa on kerran kuolisin lapsia jälkeeni jättämättä, niin tiedän kuitenkin, että uudelleen taas tuohon vanhaan pesään joku Camenzind muuttaa, jos se vaan muutoin siihen saakka kestää ja kattoa päällänsä pitää.
Huolimatta näennäisestä yksivärisyydestä oli yhteiskunnassamme kuitenkin sekä hyviä että pahoja, ylhäisiä ja alhaisia, mahtavia ja vähäväkisiä, monen viisaan rinnalla pieni huvittava narrinjoukkue, hassahtavia ollenkaan huomioonottamattakaan. Kuten yleensä oli tämäkin suuren maailman pienoiskuva, ja kun suuret ja pienet, älymestarit ja narrit olivat keskenään eroittamattomasti sukulaisia, astuivat usein ylpeys ja pöyhkeilevä kevytmielisyys toistensa varpaille saman katon alla, niin että elämämme kyllä tarjosi riittävästi aineksia ihmisluonnon syvimpien ominaisuuksien tutkimiseen. Ainoastaan salaperäisyyden ja itsetiedottoman masentumisen tukahduttava huntu tuntui peittävän kaikki. Riippuvaisuus luonnonvoimista ja vaivaloinen rehkiminen toimeentulon eteen olivat painaneet aikojen kuluessa jo ilman sitäkin vanhuuttaan vaappuvan sukumme luonteeseen syvämietteisyyden piirteitä, jotka tavallaan sopivatkin kasvonpiirteiden karkeuteen ja särmikkäisyyteen, mutta eivät koskaan mitään, ei ainakaan iloisia, hedelmiä kantaneet. Ilomielin kohdeltiinkin senvuoksi paria narria, jotka olivat kylläkin hiljaisia ja vakavia, narreja ollakseen, mutta silti kykenivät vaihtelua antamaan ja herättämään pilanhalua ja raikasta naurua. Ja kun joku heistä jollain uudella kepposellaan sai puheen itsestään kiertämään, kajasti Nimikonin poikain ruskeilla, ryppyisillä kasvoilla poutainen välke, ja aivan suussa sulavaksi kohosi pilan tuottama nautinto, kun siihen ryydiksi hiipi farisealainen itsetunto omasta ylemmyydestä, joka esti miehen itsensä moisiin erehdyksiin ja harha-askeliin horjahtamasta. Siihen lukuisaan joukkoon, joka horjahteli vanhurskaitten ja syntisten välimailla, ja joka kernaasti olisi kummankin puolelta nauttinut nautintoon kelpaavan, kuului myös minun isäni. Ei yhtään koiranjuonta keksitty, ettei se olisi täyttänyt hänen sydäntään autuaalla levottomuuden tunteella, ja niin hän vaarui kahtaanne, milloin osaa-ottavaisesti veitikkata ihaellen, milloin lujalla omanarvon tunteella teatterimaisesti viitaten omaan nuhteettomuuteensa.
Enoni Konrad taasen kuuluikin jo suorastaan narrien joukkoon, olematta silti kuitenkaan järjeltään hiventäkään tyhmempi kuin isäni tahi kylän muut sankarit. Päinvastoin oli hän täydellinen älyniekka, jota vaivasi rauhaton keksimishalu, mitä toiset olisivat saaneet häneltä sydämestään kadehtia. Mutta vika oli vaan siinä, ettei hänelle mikään onnistunut. Oikeastaanhan oli yksi hänen etevistä puolistaan se, että hän, vaipumatta noloon mietiskelevään torkuntaan, ryhtyi aina vaan puuhaamaan jotakin uutta, samalla kuitenkin aina eloisasti tuntien yritystensä surettavan koomillisuuden. Tuota pidettiin kuitenkin vaan jonakin hänen naurettavana erikoisominaisuutenaan, jonka vuoksi hän yhteiskunnassamme sai olla ja elää aivan itseoikeutettuna pilapukkina. Häneen nähden isäni alituisesti vaappui sinne tänne vuoroin häntä ihaillen, vuoroon halveksuen. Jokainen uusi ehdotus, jonka hänen lankonsa teki, saattoi isäni tavattoman levottomaksi ja uteliaaksi, jota mielentilaa hän turhaan koetti salata pilkallisilla kysymyksillään ja viittauksillaan. Ja kun enoni joskus luuli olevansa puuhainsa onnistumisesta ihan varma ja rupesi esiintymään suurena keksijänä, viehättyi isäni joka kerta samaa uskomaan liittyen tuon neron kannattajaksi toivorikkaalla veljellisyydellä, mutta kun aivan välttämätön epäonnistuminen olikin tapahtunut, holvasi isäni suorastaan enoni vihansa ja pilkkansa ylenpalttisuudella, kuukausimääriin pitämättä häntä tuskin sanan ja katseen arvoisena, sillävälin kun tämä vaan kohautteli olkapäitään.
Konradiamme sai kylämme kiittää ensimäisestä purjevenheestään, ja isäni sai siihenkin kokeiluun ruuhensa antaa. Sirosti valmisti enoni kalenterin puupiirrosten mukaan venheeseen purje- ja köysilaitteet, ja jos ruuhemme lopuksi huomattiinkin purjevenheeksi liian kapeaksi, niin eihän se lopultakaan ollut Konradin syy. Valmistukset kestivät viikkokausia, isäni muuttui melkein elohopeaksi jännityksestä, toivosta ja pelosta, ja muukin kylä puheli ainoastaan Konrad Camenzindin uusimmasta yrityksestä. Se oli meille muistorikas päivä, jolloin uusi venheemme piti eräänä tuulisena syyskesäpäivän aamuna aalloille laskettaman. Onnettomuuden pahaenteiset aavistukset saivat isäni pysyttelemään syrjässä koko puuhasta ja kieltämään minutkin suureksi surukseni lähtemästä mukaan vesille. Füsslileipurin poika yksinään meni purjehdustaiteilijalle kumppaniksi. Koko kylä oli kokoontunut pihallemme ja puutarhaan katsomaan tuota ennenkuulumatonta näytelmää. Järvellä puhalteli veltto itätuuli. Aluksi täytyi soutaa, siksi kunnes venhe ehti tuulenhenkeen, purjeensa pullistutti ja ylpeänä läksi pois aaltoja pitkin liukumaan. Ihmetellen näimme sen lähimmän vuoriniemekkeen taakse katoavan ja valmistauduimme sukkelaan enoa hänen palatessaan jo voittajana tervehtimään sekä ivallisia takapanettelujamme häpeämään. Mutta yöllä takaisin palatessaan ei venheessä enää ollutkaan purjeita, laivurit olivat paremmin kuolleita kuin eläviä ja leipurin poika yski ja sanoi: "Suurin huvi meni teiltä kuitenkin suun sivu, sillä helposti olisi voinut ensi sunnuntaiksi sattua pari hautajaiskemuja". Isäni täytyi nitoa ruuheensa kaksi uutta lautaa, ja sen jälkeen ei ole konsanaan purje järven sinipintaan kuvastellut. Konradille huudettiin vielä kauan jälkeenpäin, kun hänellä oli jonnekin kiire: "Laita purjeet kuntoon, Konrad!" Isäni nieli kiukkunsa, ja vielä kauan aikaa jälkeenpäin, kun onneton enoni tuli häntä vastaan, katsoi hän vaan poispäin syläisten pitkän sylen sanomattoman halveksimisensa osoitteeksi. Tätä kesti niin kauan, kunnes Konrad eräänä päivänä suositteli hänelle uutta, tulenkestävää leivinuuniaan, joka sittemmin saattoi keksijänsä suunnattoman pilkan alaiseksi ja maksoi isälleni neljä taaleria puhdasta rahaa. Voi sitä, joka uskalsi muistuttaa hänelle tästä neljän taalerin jutusta? Kun kerran myöhemmin hätä saapui taloomme vieraaksi, sanoi äitini noin sivumennen, että olisipa nyt hyvä olemassa sekin synnillisesti tuhlattu raha. Isäni sävähti punaiseksi aivan paidankaulusta myöten, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi ainoastaan: "Soisinpa ne yhtenä ainoana sunnuntaina juoneeni!"
Kun talvi oli lopussa, alkoi myrskyinen föhn-tuuli syvänkumisevan huminansa, jota alppien asukas vavisten ja kauhulla kuuntelee, ja jota hän vieraalla maalla, nääntyen koti-ikävästä, kaipaa.
Kun föhn lähestyy, tuntevat sen miehet, vaimot, vuoret, metsän eläimet ja karja jo aikoja edeltäpäin. Lämmin syvä suhina ilmoittaa sen tulon, jota ennen melkein aina tuntuu viileitä vastapuuskia. Sinivihreä järvi muuttuu parissa silmänräpäyksessä musteenmustaksi, ja kuohahtaa äkkiä valkoisiksi vaahtoharjoiksi. Ja meren tavoin sen jälkeen tuo äsken, muutama minuutti sitten, niin rauhallinen järvi jyristen syöksee rantoja vastaan, katkerassa raivossaan sen kallioihin sumuksi pirstoutuen. Koko seutu näyttää samalla ikäänkuin pelokkaan arkana lysähtävän kokoon. Huipuilla, jotka muutoin kaukaisuudessa sinertivät, voi nyt laskea kallioiden luvun, ja ennen kaukaisuudesta ruskeina pilkkuina silmiisi siintäneet kylät näkyvät nyt selvästi kattoineen, päätyineen ja ikkunoineen. Pelokkaan lauman tavoin kokoutuu kaikki yhteen, vuoret, niityt ja talot. Ja niin alkaa jyrisevä pauhu, tuntuu kuin maanpohja vapiseisi. Kuohuvia aaltoja kuljettaa myrsky savuna ilman läpi, ja alituisesti, yölläkin, kuuluu myrskyn epätoivoinen taistelu vuoristosta. Hetkistä myöhemmin kertoo huhu kautta kylien umpeen peittyneistä kaivoista, murskautuneista rakennuksista, rikki ruhjoutuneista venheistä, kadotetuista isistä ja veljistä.
Lapsena pelkäsin föhn-tuulta, jopa sitä vihasinkin. Mutta kun poikuuden hurjuus rinnassani heräsi, rupesin rakastamaan tuota kapinoitsijaa, tuota ijankaikkisesti nuorta ja röyhkeää ratsastajaa, joka kevään tuloa ennustaa. Ihana oli se elämää pursuavana, rajuna ja toivorikkaana esiin rynnätessään, ihana, kun se taistelunsa alkoi, myrskyten, nauraen, voihkien, ulvoen läpi kuilujen kiidättäessään, lunta vuorilta ahmiessaan ja jäykkiä vanhoja honkia karkein käsin kumarruttaessaan ja niistä huokauksia esiin pusertaessaan. Myöhemmin muuttui rakkauteni syvemmäksi ja nyt kertoi föhn minulle suloisesta, kauniista, rikkaasta etelänmaasta, josta aina yhä uudelleen ilman, lämmön ja valon virtoja kumpuilee, täällä vuoriin musertuakseen ja vihdoin pohjolan kylmillä mailla verensä kuiviin vuodattaakseen. Ei ole mitään harvinaisempaa ja kalliimpaa kuin tuo suloinen föhn-kuume, joka föhn-tuulen aikoina palaa vuoriston ihmisten ja erittäinkin naisten veressä, poistaa unen ja kiihoitellen kaikkia aisteja hyväilee. Se on etelän hengetär, joka yhä uudelleen myrskyten ja leimuten tunkeutuu köyhemmän, hennomman pohjolan sisarrintaan ja julistaa lumien peittämille alppikylille, että jälleen Italian purppurassa väreilevien järvien rannoilla kevätesikot, narsissit ja mantelikukat kukoistavat.
Mutta sitten kun föhn on loppuun puhaltanut ja viimeiset likaiset lumivyöryt tiensä ovat löytäneet, silloin vasta seuraa kaikista kaunein. Silloin kuroittelevat pitkin vuorien rinteitä kaikilla puolilla kukkasin kukoistavat, kellahtavat ruohomatot. Lumihuippuiset vuoret kohottavat kruunujaan puhtaina ja autuaina sekä välkyttävät jäävirtojaan, järvi muuttuu siniseksi ja lämpimäksi sekä kuvastelee pinnassaan aurinkoa ja pilvien ikiteitä.
Kaikki tuo voi antaa sisältöä lapsen elämälle ja hätätilassa myös kokonaisen ihmisijän kululle. Ihmisen huulilta ei ole koskaan jumalan sana niin selvänä ja keskeymättömänä virrannut, kuin näiden puhe jumalasta oli. Joka sen itselleen lapsuudessaan omisti, sen sydämessä kaikuu se koko elämän ajan suloisena, voimakkaana ja peloittavana, eikä sen pauloista voi koskaan irti päästä. Se, joka on kotoisin vuorilta, saattaa vuosikausia tutkia viisaustiedettä ja luonnonhistoriaa sekä niin juurittaa sydämestään tiehensä vanhan Herran-Jumalan, — kuullessaan föhn-tuulen pauhaavan tahi lumivyöryn puita katkovan, vapisee sydän hänen rinnassaan ja hän ajattelee jumalaa ja kuolemaa.
Isäni tupasen vieressä oli pieni aidattu puutarha. Siinä kasvoi katkeran makuista salaattia, juurikkaita ja kaalia, sitäpaitsi oli äitini istuttanut sinne liikuttavan kapean, vaatimattoman kukkapenkin, jossa pari ruusupensasta, georgiini ja kourallinen reseedoja toivottomuudessaan ja ikävissään nääntyivät. Puutarhan ja järven välillä oli pienoinen somerpenger. Siinä oli pari rikkinäistä ruukkua, muutamia lautoja sekä paaluja, alhaalla vedessä köydessään venheemme, joka vielä siihen aikaan joka toinen vuosi uudelleen tilkittiin ja tervattiin. Ne päivät, jolloin tämä tapahtui, ovat painuneet syvään muistooni. Ne olivat kevätkesän lämpimiä jälkeenpuolisia, jolloin keltaiset kesäperhoset tanssivat puutarhassamme auringon valossa, järvi oli rasvatyyni, sininen ja rauhallinen, väliin vähän väreilevä, vuorten huiput autereen peittämät, ja tuolla pienellä somerpenkereellämme tuoksusi väkevä pien ja öljyvärin haju. Vielä jälkeenkinpäin tuoksusi ruuhi koko kesän ajan tervalta. Ja milloin hyvänsä monta vuotta myöhemmin tunsin nenässäni jossain meren rannalla käydessäni tuon omituisen veden ja tervan sekaisen hajun, kuvastui mieleeni hetipaikalla tuo pieni oman järvemme ranta, ja niin näin isäni jälleen paitahihasillaan käyttelevän sivellintään ja keltaisten perhosten lyövän ilmassa häilyvää leikkiään. Sellaisina päivinä oli isäni tavattoman hyvällä tuulella, vihelteli itsekseen, jota hän oivallisesti osasikin, ja kukatiesi hiukan laulaa hyräyttikin itsekseen, vaikkakin sen puoliääneen. Äiti keitti silloin jotakin hyvää illalliseksi, tehden sen siinä hiljaisessa toivossa, ettei Camenzind sinä iltana menisi ravintolaan. Kuitenkin hän meni.
En voi väittää, että vanhempani olisivat mitenkään joko edistäneet tahi estäneet sieluni kehitystä. Äidilläni oli aina työtä enemmän kuin tarpeeksi ja isäni ei ollut maailmassa mitään niin vähän harrastanut kuin kasvatuskysymyksiä. Hänelle oli aivan kylliksi siinä, että hän jaksoi hoitaa kitukasvuiset omenapuuparinsa, pitää perunamaapalasensa kunnossa ja katsoa että heiniä oli riittävästi. Mutta noin joka toinen viikko ennen ulosmenoaan otti hän minua kädestä ja vei minut sanaasanomatta tallin heinäylisille. Siellä toimitettiin sitten harvinainen jonkinmoinen rangaistus- ja sovitusmeno: sain selkäsaunan, ilman että isäni tiesi paremmin kuin minäkään, miksi. Ne olivat vaan kostottaren alttarille uhrattuja hiljaisia uhreja ja ne suoritettiin ilman saarnaa hänen huuliltaan paremmin kuin huutoa minun, jonkinmoisena velkapäänä verona jollekin salaperäiselle voimalle. Aina kun myöhempinä vuosinani kuulin puhuttavan "sokeasta kohtalosta", muistin nämä salaperäiset menot ja tuntuivat ne minusta tuon käsitteen plastilliselta esitykseltä. Tietämättänsä seurasi hyvä isäni tässä tuota elämän yksinkertaista kasvatusoppia, jota aina saamme kokea, kun salama kirkkaalta taivaalta leimahtaa, ja jättää meidät miettimään, millä pahoilla teoilla olemme jälleen ylimmät voimat kamppailuun haastaneet. Paha kyllä, en minä tullut tällaista itsetutkistelua viljelleeksi, vaan otin tämän opetustavan vastaan välinpitämättömästi, ilman tarpeellista tuomiolle käyntiä, taikka myöskin uhkamielisesti, aina sellaisina iltoina mielessäni iloiten jälleen sakkoni maksaneeni ja niin rangaistuksesta taas pariksi viikoksi päässeeni. Paljoa itsenäisempi olin esiintyessäni vanhempiani vastaan silloin, kun he halusivat totuttaa minua työhön. Käsittämätön ja tuhlaavainen luonto oli yhdistänyt minuun kaksi vastakkaista lahjaa: aivan tavattomat ruumiinvoimat, mutta ikävä kyllä aivan yhtäsuuren pelon työtä kohtaan. Isäni pani kaikki voimansa liikkeelle tehdäkseen minusta käyttökelpoisen pojan ja apulaisen, mutta minua nuo työt vaan muka häpäisivät, ja vielä kimnasistina ollessani pidin kaikista antiikin sankareista eniten Herkuleesta juuri sen vuoksi, että hänet pakoitettiin noihin kuuluisiin, vaivaloisiin töihin. Joskus en tiennyt mitään hauskempaa, kuin joutilaana vetelehtiä kallioilla, niityillä ja järven rannalla.
Vuoret, järvi, myrsky ja aurinko olivat ystäviäni, kertoivat minulle, kasvattivat minua ja olivat minulle kauan aikaa rakkaammat ja tutummat kuin mitkään ihmiset ja ihmiskohtalot. Mutta vasituisia lemmikkejäni olivat pilvet, joita pidin parempina kuin kimaltelevaa järveä, surullisia honkia ja aurinkoisia vuoria.
Sanokaa minulle mies, joka maailmassa paremmin pilvet tuntee ja niitä enemmän rakastaa kuin minä? Tai sanokaa minulle jotakin, joka on kauniimpaa kuin pilvet! Ne ovat iloa ja silmien sulostusta, siunausta ja jumalanlahjaa, vihaa ja kuolemanvoimaa. Ne ovat helliä, herkkiä ja rauhallisia kuin vastasyntyneiden sielut, ne ovat kauniita, rikkaita ja anteliaita kuin hyvät enkelit, ne ovat synkkiä, kaikkialla ahdistavia, armottomia kuin kuoleman lähettiläät. Hopeisina leijailevat ne keveissä kerrostumissa, hymyten purjehtivat ne kultaruskoisina, kellan, punertavan ja sinertävän väikkeessä seisahtuvat ne levähtämään. Synkkinä hiipivät ne hiljaa kuin murhamiehet, suhisten lennättävät ne eteenpäin nurinniskoin kuin hurjat ratsastajat, ja alakuloisen erakon tavoin viipyvät ne surullisina vaaleassa korkeudessaan. Ne muistuttavat autuaitten saaria, siunaavia enkeleitä, uhkaavia käsiä, lepattavia purjeita ja kuljeksivia kurkia. Ne leijailevat jumalan taivaan ja köyhän maan välillä kaiken inhimillisen kaipuun kauniina vertauskuvana, kuuluen molemmille — maan unelmina, joissa se syntisen sielunsa antaa taivaan puhtauteen kohota. Ne ovat kaiken vaeltamisen, kaiken hakemisen, kaipuun ja koti-ikävän iankaikkinen vertauskuva. Ja samoin kuin ne ovat taivaan ja maan välillä epäröivinä, kaipaavina ja paatuneina, samoin viipyvät ihmisten sielut epätietoisina, kaivaten, mutta uhkamielisinä ajan ja ijankaikkisuuden välillä.
Oi, nuo kauniit, leijailevat, väsymättömät pilvet! Tietämättömänä lapsena niitä rakastin, katselin, enkä aavistanut, että itsekin pilven tavoin läpi elämän kiitäisin — vaeltajana, kaikkialla vieraana, vaappuen ajan ja ijankaikkisuuden välillä. Lapsuuden päivistä alkaen ovat ne olleet minulle rakkaita ystäviä ja sisaria. Kadun yli mennessäni en voi olla niille päätäni nyökäyttämättä, me tervehdimme toisiamme ja hetkisen silmästä silmään katselemme. En ole myöskään unhottanut, mitä kerran niiltä opin: niiden muodot, värin, piirteet, leikit, karkelot, tanssit ja lepohetket, ja niiden harvinaiset maasta ja taivaasta kertovat tarinat.
Erittäinkin muistan tarinan lumiprinsessasta. Tapahtuman paikka on keskellä vuoristoa, kevättalven aikaan, kun lämmin tuuli puhaltaa alhaalta laaksoista. Lumiprinsessa ilmaantuu pienen seurueen kanssa pyörryttävästä korkeudesta ja valitsee itselleen lepopaikaksi laajan kattilalaakson tahi jonkun leveämmän huipun. Kateellisena näkee petollinen pohjatuuli puhtaan hengettären laskeutuvan lepäämään, hiipii himokkaana vuorta ylös ja hyökkää äkkiä hänen päällensä raivoten ja pauhaten. Hän heittää prinsessaa vastaan rikkirevityitä, mustia pilvenriekaleita, pilkkaa häntä, sättii häntä ja tahtoisi ajaa hänet pois. Hetkisen on prinsessa rauhaton, odottaa, kärsii, ja usein kohoaa hän päätään pudistellen, hiljaa ja pilkallisena jälleen korkeuteensa takaisin. Mutta usein kokoaa hän myös äkkiä pelokkaat ystävättärensä ympärillensä, paljastaa häikäisevän ruhtinaalliset kasvonsa ja poistaa vuorenhaltijan kylmin käsin luotansa. Tämä vapisee, ulvoo ja pakenee. Ja prinsessa asettuu jälleen rauhallisesti levolle, käärii istuimensa laajalta ympäriinsä harmajaan sumuun, ja kun sumu on haihtunut, ovat laaksot ja kukkulat kirkkaat ja välkkyvät, puhtaan, pehmeän, vastasataneen lumen peittämät.
Tässä sadussa oli jotakin niin ylhäisen hienoa, jotakin kauneuden kunniasta ja sielusta, että se minua ihastutti ja liikutti pientä sydäntäni kuin iloinen salaisuus.
Pian tuli myöskin aika, jolloin sain itse pilviä lähestyä, astua niiden väliin ja katsella monta niiden joukosta yläpuolelta. Olin kymmenen vuoden vanha, kun ensi kerran nousin vuoren huipulle, Senn-alpin huipulle, jonka juurella kylämme Nimikon on. Siellä näin minä ensikerran vuorien kauhut ja kauneudet. Syviä kuiluja, täynnä lunta ja lumivettä, vihreitä jäävirtoja, ja kaiken yllä kuin kellonkupu korkeana ja pyöreänä taivas. Joka kymmenen vuotta on elänyt ahdattuna vuoren ja järven väliin ja läheisten kukkuloiden aitaamana, se ei unohda sitä päivää, jolloin ensi kerran hänen yllään kaareutuu vapaana suuren taivaan kansi ja ympärillään leviää ääretönnä taivaan ranta. Jo ylös noustessani hämmästytti minua, että nuo tutut alhaalta niin usein näkemäni rosot ja kallioseinämät olivatkin niin mahtavan suuret. Ja nyt näin pelolla ja riemulla, ensi kerran mahtavan silmänräpäyksen valtaamana, kuinka koko tuo ääretön avaruus ikäänkuin joka haaralta tunkeutui päälleni. Niin satumaisen suuri oli siis maailma! Koko meidän kylämme, joka ikäänkuin katosi alhaisuuden syvyyteen, oli vaan pieni, kirkas täplä. Ja ne huiput, jotka laaksosta katsoen näyttivät olevan aivan toistensa läheisyydessä, olivatkin toisistaan monen tunnin matkan päässä.
Silloin rupesin aavistamaan, että olin nähnyt maailmaa vaan silmänvilahdukselta enkä sen laveammalta, ja että tuolla ulkona saattoi vuoria seistä ja vuoria kaatua ja suuria asioita tapahtua, ilman että niistä hiljaisinkaan tieto syrjäiseen vuorenkoloomme kerkesi. Mutta samalla rupesi sielussani jotakin väräjämään kompassineulan tavoin ja itsetiedottomasti pyrkimään tuonne suureen kaukaisuuteen. Ja nyt vasta ymmärsin oikein pilvien kauneuden ja surumielisyyden, kun näin, mitä loppumattoman kaukaisuuden polkua ne kulkivat.
Molemmat täysikasvuiset seuraajani kehuivat reipasta vuorelle nousuani, levähtivät hetkisen tuolla jääkylmällä huipulla ja nauroivat minun käsittämättömälle ihastukselleni. Mutta minä, päästyäni selviämään suuresta hämmästyksestäni, mylvin suorastaan ilosta ja liikutuksesta ikäänkuin härkä kirkkaaseen ilmaan. Se oli minun ensimäinen luonnonlauluni kauneudelle. Olin odottanut kuulevani uhkaavan kaiun jylinän vastaan, mutta huutoni kaikui pois rauhallisiin korkeuksin jäljettömästi, heikon linnun huudon lailla. Silloin häpesin ja olin hiljaa.
Tämä päivä mursi jonkun jään elämästäni. Sillä nyt tapahtui sattuma toisensa jälkeen. Ensinnäkin otettiin minut yhä useammin mukaan vuorimatkoille, vaikeammillekin, ja minä tunkeuduin erityisellä mieltä painostavalla hekumalla korkeuksien suuriin salaisuuksiin. Senjälkeen pantiin minut vuohia paimentamaan. Eräällä niistä vuorenkaltaista, joille tavallisesti laumani ajoin, oli pieni tuulilta suojainen nurkka, jossa kasvoi sinertäviä katkerokukkia ja joka oli rakkain paikkani maailmassa. Kylää ei näkynyt sinne ja järvestäkin vaan vuorien yli kapea, kirkas kaistale; sen sijaan loistivat kirkasväriset kukat, sininen taivas kaareutui lumihuipusta huippuun kuin teltin katto ja vuohien kellojen hienon kilinän ohella kaikui lakkaamatta jonkun matkan päässä olevan vesiputouksen pauhu. Siellä loikoilin paistatellen itseäni, töllistellen pieniä valkoisia pilviä ja loruten puoliääneen itsekseni, kunnes pukit laiskuuteni huomasivat ja kohta olivat valmiit tekemään kaikenmoisia kiellettyjä tepposia. Ja sen kautta sattui minulle jo ensi viikoilla ankara keskeytys ihanassa laiskurinelämässäni, kun putosin pukkineni muutamaan vuorenhalkeamaan. Pukki kuoli, minun pääkalloani pakotti ankarasti ja muutenkin olin kuin surkeasti pieksetty, juoksin kotiani, mutta palautettiin takasin manauksilla ja valituksilla.
Helposti olisi tämä seikkailu saattanut olla minun ensimäinen ja viimeinen. Silloin olisi tämä kirja jäänyt kirjoittamatta ja monet muut vaivat kokematta sekä hulluudet tekemättä. Olisin luultavasti nainut jonkun serkuistani tahi makaisin kentiesi myös jossain unohdettuna, jäätyneenä jäävirran vesissä. Eikähän sillä väliä. Mutta kaikki tapahtui toisin, eikä minun asiani ole vertailla tapahtumattomia tapahtuneisiin.