Viilentyen, mutta menettämättä kirkkauttaan syyskuun aurinko alkoi laskea yhä matalammalle Coloradon tummaa vuorijonoa kohti. Metsäiset solat alkoivat peittyä purppuranväriseen sumuun. Harmaat vuorijonon juurella olevat matalat kukkulat, pyöreät ja aaltoilevat, erosivat kuin vyöryen korkeammasta maisemasta. Ne olivat sileitä ja loivia pitkine sametin pehmeine rinteineen ja erillisine haapalehtoineen, jotka loistivat syksyn kultaamina. Punaiset viiniköynnökset kirjailivat siellä täällä salviaruohon pehmeän harmauden. Old White Slides, muudan lumivyöryjen uurtama vuori, kohotti mustan kallioisen huippunsa laakson takaa suojellen sitä pohjoistuulilta.
Eräs tyttö ratsasti rinteellä ihaillen jylhän vuorijonon värikkäitä loivia rinteitä ja kukkuloita, kotiseutunsa ihanaa luontoa. Hän seurasi muudatta vanhaa tietä jyrkälle mäelle, jolta voitiin katsella laakson haarautumaa. Paikka oli ennen ollut hänelle hyvinkin tuttu, mutta siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän viimeksi oli käynyt siellä. Hänen elämänsä vakavimmat tapaukset yhtyivät jollakin tavoin siihen. Seitsemän vuotta sitten, kun hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias, hän oli tehnyt täällä vaikean valinnan miellyttääkseen holhoojaansa, vanhaa karjankasvattajaa, jota hän sanoi isäkseen ja joka todella olikin tuon nimen arvoinen. Hän oli silloin suostunut lähtemään kouluun Denveriin. Sitten hän oli saanut olla neljä vuotta erossa rakkaista harmaista kukkuloistaan ja mustista vuoristaan. Vain kerran sen jälkeen hän oli kiivennyt tälle mäelle ja siitäkin kerrasta oli jääneet hänen mieleensä ikävät muistot. Tapahtumasta oli nyt kulunut kolme vuotta. Mutta tänään tuntuivat nuo tyttöaikaiset surut ja murheet häipyvän olemattomiin, sillä nyt hän oli yhdeksäntoistavuotias nainen, joka oli saanut ratkaistavakseen elämänsä ensimmäisen vaikean pulman.
Tie johti mäen laelta muutamaan haapalehtoon, jonka valkoiset rungot ja tuulessa lepattavat lehdet näyttivät ihanilta, ja sitten tasaisen ruohoa ja kukkia kasvavan pengermän poikki kallioisen jyrkänteen reunalle.
Tyttö laskeutui satulasta heittäen ohjakset kädestään. Hänen hyväilyyn tottunut mustanginsa hieroi sileää mustaa turpaansa hänen hihaansa toivoen nähtävästi samanlaista hellyydenosoitusta takaisinkin, mutta kun ei sellaista kuulunut, se taivutti päänsä alkaen jyrsiä ruohoa. Tyttö katseli tarkkaavaisesti pengermällä kasvavia heiluvia ja solakoita valkoisia ja sinisiä kukkia. Ne hymyilivät hänelle heikosti kuin kalpeat tähdet pitkästä kullalle vivahtavasta ruohosta.
"Columbineja!" hän mumisi miettiväisesti poimiessaan muutamia kukkia ja katsellessaan niitä ihmetellen kuin löytääkseen niistä jonkunlaisen selityksen syntyperälleen ja nimelleen. Sitten hän seisoi paikoillaan ja tuijotti haaveillen kaukaiseen vuorijonoon.
"Columbine!… Sellaisen nimen antoivat minulle kaivosmiehet, jotka löysivät minut — metsään eksyneen lapsen — nukkumasta columbinein joukosta." Hän puhui ääneen kuin tahtoen todistaa asian oman äänensä kaiulla.
Tuo mies, jota hän oli aina sanonut isäkseen, oli sinä päivänä paljastanut hänelle sen verran salaisuudesta. Hän oli kyllä ennenkin epämääräisesti tuntenut, että hänen lapsuuteensa liittyi jotakin omituista, jotakin sellaista, jota ei hänelle milloinkaan oltu selitetty.
"Ei mitään muuta nimeä kuin Columbine", hän kuiskasi surullisesti ymmärtäen nyt sydämensä omituisen kaipuun.
Tuskin tuntiakaan sitten, kun hän oli juossut White Slidesin karjakartanon päärakennuksen avaralle kuistille, hän oli tavannut miehen, joka oli aina pitänyt hänestä huolta. Hän oli katsonut tyttöön yhtä sydämellisesti ja isällisesti kuin ennenkin, mutta kuitenkin hieman eri tavalla. Tyttö oli näkevinään nytkin edessään vanhan Bill Bellloundsin, uranuurtajan ja karjankasvattajan, kookkaan miehen, jolla oli leveät kasvot, kovat, arpiset ja harmaat, suurine sinistä tulta leimuavine silmineen.
"Collie", vanhus oli sanonut, "nyt saat todellakin kuulla suuria uutisia. Tässä on kirje Jackilta… Hän tulee kotiin."
Belllounds oli heiluttanut kirjettä. Hänen suuri kätensä oli vapissut, kun hän oli ojentanut sen laskeakseen sen tytön olkapäälle. Hänen olennossaan ilmenevä kovuus näytti omituisesti pehmenneen, sillä Jack oli hänen poikansa. Paimenet olivat aina nimittäneet poikaa Buster Jackiksi [Buster Jack = Möly-Jack], mutta oli olemassa muita pahempiakin nimityksiä, joita hänen isänsä ei ollut milloinkaan kuullut. Jack oli lähetetty pois noin kolme vuotta sitten, hieman ennen Columbinen palaamista koulusta. Senvuoksi hän ei ollut nähnytkään Jackia seitsemään vuoteen, mutta hän muisti Jackin kumminkin hyvin — tuon suuren levottoman pojan, kauniin ja villin, joka oli muuttanut hänen lapsuutensa melkein sietämättömäksi.
"Niin, poikani Jack tulee nyt kotiin", Belllounds sanoi värisevällä äänellä. "Ja Collie, minun pitää ilmoittaa sinulle nyt jotakin."
"Mitä sitten, isä?" hän oli kysynyt raskaan käden puristaessa hänen olkapäätään.
"Sen vain, tyttöseni, etten olekaan oikea isäsi. Olen kyllä koettanut ja olen rakastanut sinua kuin olisit oma lapseni, mutta suonissasi ei ole tippaakaan minun vertani. Nyt aion kertoa sinulle, miten asiat ovat."
Tarina oli lyhyt. Seitsemäntoista vuotta sitten muutamat miehet, jotka työskentelivät Bellloundsin omistamassa kaivoksessa Middle Parkin kohdalla vuoristossa, olivat löytäneet lapsen tien vierestä columbinien joukosta. Lyhyen matkan päässä pienokaisen olinpaikasta olivat intiaanit, luultavasti vuorten yli uteseja ahdistamaan tulleet arapahoet, vanginneet tahi tappaneet pienehkön siirtolaisjoukon. Muuta johtolankaa ei ollut ollut olemassa. Miehet olivat vieneet lapsen majaansa, ruokkineet ja hoitaneet sitä ja nimittäneet sen tapansa mukaan Columbineksi. Vihdoin he olivat tuoneet lapsen Bellloundsille.
"Collie", vanhus sanoi, "minun ei olisi tarvinnut kertoa tätä sinulle milloinkaan, enkä olisi sitä kertonutkaan, ellei eräs seikka olisi pakoittanut minua siihen. Alan vanhentua, enkä halua milloinkaan jakaa omaisuuttani sinun ja Jackin kesken. Tahdon senvuoksi, että menette naimisiin. Olet aina voinut hillitä Jackia. Kun Jack saa sinut, hän voi ehkä —"
"Isä", Columbine huudahti, "pitääkö minun mennä naimisiin Jackin kanssa?… En muista enää, minkä näköinenkään hän on!"
Belllounds nauroi. "Koira vieköön, saat nähdä hänet tuossa tuokiossa!
Jack on Kremmlinissä ja saapuu sieltä tänne joko tänään tahi huomenna."
"Mutta enhän minä rakasta häntä ollenkaan!" Columbine änkytti.
Vanhus muuttui heti vakavaksi. Hänen voimakaspiirteiset kasvonsa saivat takaisin kovan ilmeensä ja hänen suuret silmänsä rupesivat leimuamaan. Tytön rukoileva vetoaminen oli loukannut häntä. Columbine muisti, miten tunteellinen vanhus oli aina kaikessa, mikä koski hänen poikaansa.
"Niin, se on todellakin ikävää", hän vastasi töykeästi, "mutta ehkä voit muuttaa mielesi. Tiedän, ettei ainoakaan tyttö voi auttaa ketään miestä suurestikaan, ellei hän rakasta häntä. Sinun pitää kuitenkin mennä naimisiin hänen kanssaan."
Hänen poistuttuaan Columbine oli ratsastanut mustangillaan kauas laaksoon, jossa hän sai olla yksinään. Seisoessaan jyrkänteen reunalla hän äkkiä huomasi aution lepopaikkansa yksinäisyyden ja rauhan tulleen häirityksi. Karja ammui Old White Slidesin rinteillä hänen alapuolellaan ja ylempänä olevilla ruohoisilla ylätasangoilla. Hän oli unhottanut kokonaan, että karjaa juuri koottiin tasangolle syystarkastukseen. Suuri punaisenkirjava lauma vaelsi alempana olevassa metsikössä. Vasikat ja hiehot laukkailivat niin, että pöly vain tuprusi vuoren rinteestä, villit vanhat sonnit tömistelivät salviapensaikossa vastahakoisina lähtemään mukaan ja lehmät juoksentelivat ja ammuivat hakiessaan vasikoitaan. Paimenien kutsuvat huudot kaikuivat sointuvasti ja kovasti. Eläimet tunsivat niiden merkityksen ja vain villit sonnit vastustelivat.
Columbinekin tunsi äänestä, mikä paimen milloinkin huusi. Miehet lauloivat, huusivat ja kiroilivat, mutta tämä kaikki oli kuin soittoa hänestä. Siellä täällä rinteellä, missä haapametsiköt loppuivat, hän näki silloin tällöin hevosenkin vilahtavan sen laukatessa aukeaman poikki; tomu lensi ja paimen kajahdutti iloisen huudon, jonka kaiku vieri rinteitä pitkin jyrkänteeltä jyrkänteelle ja kajahteli vielä ilmassa kauan senkin jälkeen kuin uskalias ratsastaja oli kadonnut viidakkoon.
"Kukahan noista mahtaakaan olla Wils?" Columbine mumisi katsellessaan ja kuunnellessaan, ollen samalla epämääräisesti tietoinen jostakin pienestä erosta ja omituisesta muutoksesta tämän erityisen paimenen jättämissä muistoissa. Hän tunsi sen, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kaikki rinteellä olevat ratsastajat olivat hänelle tuttuja, mutta Wilson Moore ei ollut heidän joukossaan. Hänen täytyi siis olla jossakin tuolla ylempänä, ja Columbine kääntyi katsomaan ruohoisen jyrkänteen yli pitkälle keltaisella mäelle, missä kimaltelevat haavat peittivät melkein kokonaan erään punertavan vuorennyppylän ojentaessaan oksiaan taivasta kohti. Silloin kaukaa hänen vasemmalta puoleltaan rinteen korkealta pensaikkoa kasvavalta harjalta kajahti huuto, joka vavahdutti hänen tunteitaan: "Hei siellä, painukaahan vain eteenpäin!" Punaiset juhdat kiiruhtivat sikin sokin rinnettä alas tupruuttaen tomua, polkien pensaikkoa, vieritellen kiviä ja ammuen käheästi.
"Kas niin!" Tämä selvempi huuto kajahti kaikuvammin ja kovemmin.
Columbine näki valkoisen mustangin ilmestyvän äkkiä harjanteelle, jossa se liehuvine harjoineen ja häntineen kuvastui selvästi sinistä taivasta vasten. Sen kulku jyrkänteen reunalla ilmaisi, että sillä oli selässään joku ajattelematon paimen, josta eivät minkäänlaiset kielekkeet eivätkä kuilut tunnu peloittavilta. Columbine olisi tuntenut hänet ratsastustavastakin, ellei tuo solakka suora olento olisi ollut hänelle muutenkin tuttu. Paimenkin näki hänet heti. Hän pysähdytti äkkiä mustanginsa, joka oli jo lähtemäisillään rinteelle, pyöräyttäen korskahtelevan hevosen takaisin. Silloin Columbine heilutti kättään. Paimen kannusti hevosensa laukkaan harjanteen laella, katosi hetkiseksi muutaman haapametsikön taakse ja tuli sitten näkyviin oikealta hilliten hevosensa kävelemään laskeutuessaan ruohoista rinnettä jyrkälle laidalle.
Katsellessaan hänen tuloaan tyttö tunsi itsensä hieman epävarmaksi, koska hän suhtautui nyt jostakin syystä häneen aivan eri tavalla kuin silloin, jolloin paimen oli ollut hänen leikkitoverinsa ja ystävänsä, niin melkeinpä hänen veljensä. Mies oli palvellut Bellloundsia vuosikausia ja oli paimen, koska hän piti hevosista enemmän kuin karjasta ja ulkoilmaelämästä enemmän kuin mistään muusta. Hän erosi siinä muista paimenista, että hän oli käynyt koulua; hänellä oli omaisia Denverissä, jotka vastustivat hänen hurjaa kulkurielämäänsä ja vaativat usein häntä kotiin, mutta hän pysytteli vain poissa heidän luotaan antamatta itseään häiritä.
Samalla kun monenlaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään hän katseli paimenen hidasta lähestymistä tuntien olonsa äkkiä yhä tukalammaksi. Kuinka Wilson suhtautuisikaan näihin hänen elämänsä uusiin, pakollisiin muutoksiin? Tämä ajatus juolahti äkkiä hänen mieleensä järkyttäen häntä omituisesti. Mutta hehän ovatkin vain hyviä ystäviä keskenään. Sitten hän muistikin äkkiä, etteivät he viime aikoina olleet olleetkaan niin hyviä tovereita ja ystävyksiä kuin ennen. Tämän kohtauksen aiheuttamassa lumoavassa epävarmuudessa hän kuitenkin unhotti paimenen pidättyväisyyden ja kaikki nuo pienet huomionosoitukset, joita hän oli kaivannut.
Nyt paimen oli jo saapunut tasaiselle tielle ja laskeutui satulasta heikäläisille ominaisella laiskalla miellyttävällä tavallaan. Hän oli pitkä, solakka ja pyöreäjäseninen mies, jolla oli ratsastajan kapeat lantiot ja suorat, mutta ei liian leveät hartiat. Hän seisoi suorana kuin intiaani, ja hänen silmänsä olivat pähkinänkarvaiset ja hänen kasvonsa säännölliset ja päivettyneet. Kaikkien ulkosalla elävien miesten kasvot ovat rauhalliset, laihat ja voimakkaat, mutta näiden piirteiden lisäksi oli hänen kasvoissaan vielä jotakin vakavaa ja pidättyvää, joka näytti melkein surumielisyydeltä.
"Päivää, Columbine!" hän sanoi. "Mitä sinulla on täällä tekemistä? Voit helposti joutua eläinten jalkoihin."
"Päivää, Wils!" Columbine vastasi hitaasti. "Luullakseni voin helposti pysytellä niistä loitolla."
"Laumassa on muutamia villejä sonneja. Jos joku niistä eksyisi tänne, hevosesi antaisi sinun kävellä kotiin. Se vihaa karjaa ja kuten tiedät, se on vain puoleksi kesytetty."
"Unhotin kokonaan sen, että ajatte karjaa tarkastukseen tänään",
Columbine vastasi katsoen poispäin. Seurasi lyhyt vaitiolo, joka
Columbinesta tuntui melko pitkältä.
"Miksi oikeastaan olet tullut tänne?" Wils kysyi uteliaana.
"Halusin koota columbinejä. Katsohan näitä." Tyttö näytti hänelle kokoamiaan kukkia. "Ota muudan… Pidätkö niistä?"
"Kyllä, melkeinpä enemmän kuin muista", paimen vastasi ottaen yhden.
Hänen terävät pähkinänkarvaiset silmänsä pehmenivät ja tummenivat.
"Nämä ovatkin oikeita Coloradon kukkia."
"Nämäkö columbinet?… Minullahan on sama nimi."
"Niin onkin, mutta voisitko saadakaan parempaa? Se sopii sinulle erinomaisesti."
"Miksi?" tyttö kysyi katsoen jälleen häneen.
"Olet niin solakka ja miellyttävä. Pidät pääsi ylpeästi pystyssä, ihosi on vaalea ja silmäsi ovat siniset. Niiden väri muistuttaa columbinejä eikä sinikelloja ja suuttuessasi tulevat ne punertaviksi."
"Kohteliaisuuksia! Wilson, et ole ennen milloinkaan puhunut näin."
"Olet niin erilainen tänään."
"Niin olenkin." Hän katseli laakson poikki laskevaan aurinkoon päin ja heikko puna hävisi hänen poskiltaan. "Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta pitää päätäni pystyssä. Ei ainoakaan ihminen tiedä, kuka olen ja mistä tulen."
"Niinkuin se sitten vaikuttaisi asiaan!" paimen huudahti.
"Belllounds ei ole isäni. Minulla ei olekaan isää. Olen löytölapsi. He löysivät minut metsästä kukkien joukosta ollessani pieni. Minua on sanottu aina Columbine Bellloundsiksi, mutta se ei olekaan oikea nimeni. Kukaan ei tiedä oikeaa nimeäni."
"Olen tiennyt elämäsi tarinan jo vuosikausia, Columbine", paimen vastasi vakavasti. "Sen tietävät muutkin ja vanhan Billin olisi pitänyt kertoa se sinulle jo aikoja sitten. Mutta hän rakastaa sinua, kuten me muutkin. Älä ole milläsikään koko jutusta… Olen pahoillani, ettet ole milloinkaan tuntenut äitiäsi etkä sisariasi. Voisin kertoa sinulle useista muista orvoista, joiden tarinat ovat aivan erilaisia."
"Et ymmärrä minua nyt ollenkaan. Olen ollut niin onnellinen, etten ole ikävöinyt ketään, paitsi ehkä äitiäni. Tahdoin vain —"
"Mitä en ymmärrä?"
"En ole kertonut sinulle vielä kaikkea."
"Etkö? No, jatka sitten", paimen kehoitti hitaasti.
Äskeisen epäröimisen ja vastahakoisuuden merkitys selveni nyt äkkiä Columbinelle. Nehän johtuivatkin arvelusta, mitä Wilson Moore mahtaakaan ajatella hänen tulevasta avioliitostaan Jack Bellloundsin kanssa. Hän ei kuitenkaan voinut vieläkään ymmärtää, miksi se teki hänen nykyisen olonsa niin epävarmaksi ja miksi se synnytti pakon, jota hän ei saanut ilmaista. Ja vielä enemmänkin, sillä hän huomasi harmikseen, ettei hän voikaan vastata paimenen kysymykseen suoraan.
"Jack Belllounds tulee kotiin tänään tahi huomenna", hän sanoi. Odottaessaan sitten toverinsa vastausta hän tuijotti Old White Slidesin rinteillä kasvaviin harvoihin mäntyihin näkemättä mitään. Mutta Moore ei näyttänyt haluavan vastatakaan. Hänen vaitiolonsa pakotti Columbinen kääntymään häneen päin. Paimenen kasvot olivat äkkiä muuttuneet. Ne olivat nyt tummemmat, sillä päivettyminenkään ei voinut peittää hänen punastumistaan, ja hänen alahuulensa oli lerpallaan hänen katsoessaan suopunkiaan, jota hän vyyhtesi. Hän käänsi kuitenkin katseensa äkkiä Columbineen, joka säikähti hänen silmiensä tummaa tulta.
"Olen odottanut tuota kirottua veijaria takaisin jo kuukausimääriä", hän sanoi töykeästi.
"Niin, et ole milloinkaan pitänyt hänestä, luullakseni?" Columbine kysyi hitaasti. Hän ei halunnut sanoa tätä lainkaan, mutta hän tuli lausuneeksi ajatuksensa ääneen vasten tahtoaankin.
"Hymyllisin, jos joskus olisin sen tehnyt."
"Olet vihannut häntä siitä asti kuin muinoin tappelitte ja riitelitte keskenänne."
Paimen heilautti kättään niin rajusti, että koottu suopunki lensi suoraksi.
"Niin, siitä asti kuin annoin hänelle kunnollisesti selkään, älä unhota sitä", Wilson huudahti. Puna oli nyt haihtunut hänen kasvoistaan.
"Aivan niin", Columbine mumisi. "Muistan sen nyt. Ja Jack'kin on vihannut sinua siitä asti."
"Emme todellakaan ole tuhlanneet rakkautta toisillemme."
"Mutta, Wils, et ole milloinkaan puhunut näin — näin vihamielisesti
Jackista", Columbine sanoi moittivasti.
"No niin, en tavallisesti puhukaan mitään ihmisten selän takana, mutta en ole mielisteleväkään ja senvuoksi —"
Hän ei lopettanut lausettaan ja hänen tarkoituksensa jäikin senvuoksi arvoitukselliseksi. Moore ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen itseensä ja se järkytti Columbinea, sillä hän oli aina luottanut Mooreen. Tämä nykyinen tilanne oli mitä sotkuisin ja Columbine halusi hyvin kiihkeästi kertoa hänelle kaiken, mutta oli samalla jollain tavoin peloissaan, vaikka hän olikin omituisesti tyytyväinen kuullessaan Wilsonin katkerat sanat Jackista. Hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että Wilsonin ystävyys oli hänestä arvokkaampi kuin hän oli tiennytkään, ja huomata, että hän oli sen nyt jostakin kummallisesta syystä menettämäisillään.
"Mehän olemme olleet aina niin hyviä ystäviä ja tovereita", Columbine sanoi äkkiä poiketen kokonaan asiasta.
"Ketkä me?" Paimen tuijotti häneen.
"Me, sinä ja minä."
"Ah!" Paimenen ääni pehmeni, mutta hänen katseensa oli vieläkin moittiva. "Mistä se nyt juolahti mieleesi?"
"Muutamat viimeiset tapahtumat ovat kiinnittäneet huomioni siihen, että olen kaivannut sinua viime aikoina, siinä kaikki."
"Niinkö?" Hänen äänensä kuulosti ratkaisevalta ja katkeralta, mutta hän ei halunnut sitoutua mihinkään. Columbine luuli ymmärtävänsä hänen ylpeytensä, joka nähtävästi oli syynä hänen välinpitämättömyyteensä.
"Wilson, miksi olet ollut niin erilainen viime aikoina?" hän kysyi surullisesti.
"Mitäpä sen kertomisesta enää olisi hyötyä.?" Wilson kysyi vastaukseksi.
Tämä sai Columbinen ymmärtämään lopullisen menetyksensä. Hän oli elänyt unien maailmassa ja Wilson todellisuudessa. Hän ei voinut nyt heti herätä siitä, nähdä ja ymmärtää kaikkea, kuten Wilson näytti tekevän. Hän oli kuin lapsi, joka tuntee nopeasti vanhenevansa. Tuo entinen omituinen äidin ikävöiminen kuohahti hänen tunteittensa pinnalle kuin voimakas virta. Kuinka suuresti hän olikaan tällä hetkellä jonkun sellaisen tarpeessa, johon hän olisi voinut turvautua ja joka olisi rakastanut ja auttanut häntä nyt, kun kohtalo koputti hänen nuoruutensa ovelle!
"Ehkä se on minulle vahingoksi, että kerrot minulle, mutta kerro nyt kuitenkin", Columbine sanoi vihdoin ikäänkuin joku tunnin kuluessa paljon vanhentunut henkilö jonkin hänessä ilmestyneen naisellisuuden pakottamana. Hän ei ymmärtänyt tätä mielijohdetta, mutta se kyti sittenkin hänessä.
"En!" Moore vastasi punastuen kovasti. Hän heitti suopungin satulan nuppiin ja solmi sen siihen kiinni kömpelösti katsomatta Columbineen. Hänen äänensä kuulosti vihaiselta ja hämmästyneeltä.
"Isä sanoi, että minun pitää mennä naimisiin Jackin kanssa", Columbine sanoi äkkiä entiseen vaatimattomaan tapaansa.
"Kuulin hänen puhuvan siitä jo kuukausia sitten", Moore tiuskaisi.
"Oikeinko totta? Senkövuoksi sinä —?"
"Niin", Moore vastasi kovaa.
"Mutta eihän sinun sentähden olisi tarvinnut karttaa minua", Columbine sanoi rohkeammasti.
Wilson naurahti katkerasti.
"Wils, etkö ole pitänyt minusta enää ollenkaan tuon isän ilmoituksen jälkeen?"
"Columbine, et saa olla tyhmä, sillä olethan jo yhdeksäntoistavuotias ja piakkoin — morsian", paimen vastasi.
"En minä olekaan tyhmä!" Columbine sanoi kiihkeästi.
"Kyselet kumminkin tyhmästi."
"Jos olisit pitänyt minusta, et olisi milloinkaan kohdellut minua näin huonosti."
"Jos sanot minun kohdelleen sinua huonosti, niin — et puhu totta",
Wilson vastasi melkein kiivaasti.
He eivät olleet koskaan ennen olleet näin lähellä riitautumista. Columbine tunsi rinnassaan aivan uuden tunteen, jonkunlaisen pelon, tulisuuden ja kivun sekoituksen tahi kaikki ne samalla kertaa. Wilson kohteli häntä huonosti. Hänen verensä poltti hänen suonissaan ja hänen ruumiinsa vapisi, kun hän vastasi:
"Luuletko minun valehtelevan?"
"Kyllä, ellet —"
Mutta ennenkuin Wilson ennätti lopettaa, Columbine löi häntä poskelle.
Wilsonin kasvot kalpenivat ja Columbine alkoi vapista.
"Ah, en tarkoittanut sitä! Suo minulle anteeksi", hän änkytti.
Wilson hieroi poskeaan. Lyönti oli ollut niin heikko, että sen aiheuttama kipu oli aivan mitätön, mutta hänen silmänsä leimusivat kumminkin tuskasta ja vihasta.
"Älä ole milläsikään", hän kuohahti. "Löit minua kerran ennenkin vuosia sitten suudeltuani sinua. Pyydän anteeksi, että sanoin sinun valehtelevan. Olet vain pyörällä päästäsi, kuten minäkin."
Tämä oli samaa kuin valaa öljyä laineille. Paimen näytti olevan kahden vaiheella, pakenisiko nopeasti vai jäisikö paikoilleen.
"Ehkä asia onkin niin", Columbine vastasi naurahtaen. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun ja raivoissaan itselleen. "Sovitaan nyt pois ja ollaan ystäviä jälleen."
Moore pyörähti häneen päin taistelunhaluisesti. Hän näytti rohkaisevan luontonsa jotakin Columbinen ominaisuutta vastaan ja Columbinekin tunsi sen. Mutta Wilsonin kasvot muuttuivat vanhemmiksi ja kovemmiksi kuin miltä ne ennen milloinkaan olivat näyttäneet.
"Columbine, tiedätkö, missä Jack Belllounds on ollut nämä viimeiset vuodet?" hän kysyi harkitusti kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan Columbinen sanoihin.
"En. Toiset sanovat hänen olleen Denverissä ja toiset Kansas Cityssä.
En ole milloinkaan kysynyt isältä, koska tiesin hänen lähettäneen
Jackin pois. Olen luullut hänen olevan työssä jossakin, jossa hänestä
voisi tulla mies."
"Toivon, taivaan nimessä, sinun vuoksesi, että luulosi toteutuisi",
Moore vastasi hyvin katkerasti.
"Tiedätkö sinä, missä hän on ollut?" Columbine kysyi. Joku omituinen tunne ilmaisi hänelle, että tässä piili joku salaisuus. Wilsonin mielenliikutus näytti kummalliselta ja syvältä.
"Tiedän kyllä." Paimen sanoi tämän hampaittensa välistä voimatta vastustaa melkein yli-inhimillistä kiusausta.
Columbinen uteliaisuus haihtui. Hänessä oli tarpeeksi naista ymmärtääkseen, että voi olla olemassa asioita, jotka vain pahentaisivat hänen kohtaloaan.
"Wilson", hän aloitti kiireesti, "olen kiitollisuuden velassa isälleni koko olemassaolostani. Hän on rakastanut minua ja lähettänyt minut kouluun. Hän on ollut niin hyvä minulle ja senvuoksi olen pitänytkin hänestä aina. Jos kieltäytyisin, palkitsisin hyvin huonosti hänen rakkautensa ja suojeluksensa, ja —"
"Vanha Bill on oikea miesten mies", Moore keskeytti kuin kumotakseen pienimmänkin epäilyksen hänen uskottomuudestaan isäntäänsä kohtaan. "Kaikki Middle Parkissa ja sen ympäristössä asuvat ovat kiitollisuuden velassa hänelle jostakin. Hän on varmasti hyvä. Hänessä ei ole milloinkaan ollut nuuta moitittavaa kuin hänen auttamaton sokeutensa poikaansa kohtaan. Möly-Jack, tuo paholainen, tuo —"
Columbine peitti kädellään Mooren suun.
"Muista, että minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan", hän sanoi juhlallisesti.
"Sinun pitää, mutta haluatko?"
"Tietysti! Mitä muutakaan voisin tehdä? En ole milloinkaan ajatellutkaan kieltäytyä."
"Columbine!" Wilsonin huudahdus oli niin merkityksellinen, hänen liikkeensä niin kiihkeät ja hänen tummien silmiensä katse niin tiukka, että Columbine hämmästyi aivan sanattomaksi ja vapisi. "Kuinka voit rakastaa Jack Bellloundsia? Olit kaksitoistavuotias nähdessäsi hänet viimeksi, kuinka siis voit rakastaa häntä?"
"En minä häntä rakastakaan."
"No kuinka sitten voit mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Minun on pakko totella isää. Hän toivoo minun voivan vaikuttaa
Jackiin."
"Vaikuttaako Jackiin?" Moore huudahti kiihkeästi. "Sinäkö, tyttönen, sinä kalpeakasvoinen kukkanen? Voisitko sinä viattomuudellasi ja suloisuudellasi saada tuon kirotun pennun paremmaksi? Taivas varjelkoon? Hän oli peluri ja juomari, ennenkuin —"
"Vaiti!" Columbine keskeytti.
"Hän pelasi usein väärin", paimen selitti niin ivallisesti, että siitä voitiin kuulla, miten suuresti hän halveksi sellaisia miehiä.
"Mutta Jackhan oli silloin vain hurja poika", Columbine vastasi koettaen urhoollisesti puolustaa sen miehen poikaa, jota hän rakasti kuin isäänsä. "Hän on ollut poissa kotoaan työskentelemässä jossakin ja tuo hurjuus on kai haihtunut hänestä siellä. Jackista on nyt sukeutunut mies."
"Mitä vielä!" Moore huudahti käheästi.
Columbine tunsi rohkeutensa lannistuvan. Missä olivatkaan hänen voimansa nyt? Voisiko hän, joka voi kävellä ja ratsastaa niin ja niin monta penikulmaa, sairastua sisällisestä pelosta? Sehän oli vallan lapsellista. Hän koetti kätkeä heikkoutensa Wilsonilta.
"Tällainen käyttäytyminen ei ole ollenkaan sinun tapaistasi", hän sanoi. "Sinun pitäisi olla jalomielisempi. Voidaanko minua moittia? Olenko itse valinnut elämäni?"
Moore katsoi äkkiä syrjään ja laskien kätensä hevosensa kaulalle hän ei sanonut sanaakaan vähään aikaan. Kohauttamalla hartioitaan ilmaisi hän kuitenkin ajatuksensa. Äkkiä hän heittäytyi satulaan. Mustangi korskui, puri kuolaimiaan, heitteli päätään ja oli milloin tahansa valmis lähtemään.
"Unhota pahantuulisuuteni", hän pyysi katsoen Columbineen. "Peruutan sanani ja olen hyvin pahoillani. Älä ole milläsikään puheistani, sillä olin vain mustasukkainen."
"Mustasukkainenko?" Columbine huudahti ihmeissään.
"Niin. Se muuttaa miehen silmissä kaiken punaiseksi ja viheriäksi.
Kirottu tunne! Eikö se ole milloinkaan ahdistanut sinua?"
"Mikä aiheutti mustasukkaisuutesi?" Columbine kysyi.
Paimen voi nyt hillitä mielensä ja hän katseli Columbinea julman iloisesti.
"Niin, Columbine, se on kokonainen pieni juttu", hän vastasi. "Olen perheeni hylkäämä salojen samoilija, mitätön ja mitättömillä edellytyksillä varustettu… Mutta ystävämme Jack, hän on kaunis ja rikas. Hänellä on lapsekas vanha isäukko, karjaa, hevosia ja kartanoita. Hän voittaa tytön. Ymmärrätkö nyt?"
Kannustaen mustangiaan paimen ratsasti tiehensä. Päästyään rinteen juurelle hän kääntyi satulassaan. "Minun on pakko lähteä ajamaan tätä laumaa. On jo myöhäinen ja sinun pitää senvuoksi ratsastaa kotiin." Sitten hän hävisi näkyvistä. Kivet vain kolisivat ja vyöryivät mäkeä alas.
Columbine jäi entiselle paikalleen uskomatta oikein korviaan, mutta punastunein poskin.
"Mustasukkainen!… Hän voittaa tytön", hän toisi itsekseen. "Mitähän hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että —"
Tämä Wilsonin sanojen vaatimaton loogillinen kertaaminen ilmaisi hänelle sellaisen järkyttävän mahdollisuuden, ettei hän ollut osannut sitä milloinkaan uneksiakaan, nimittäin sen, että Wilson ehkä oli rakastunut häneen. Mutta jos hän kerran oli rakastunut, niin miksi hän ei ollut sitä ilmaissut? Mustasukkainen ehkä, mutta ei rakastunut. Seuraava ajatussikermä oli kuin koputus hänen sydämensä ovella, jota ei vielä milloinkaan oltu avattu ja jonka sisäpuolella tuntui olevan salaperäisiä tunteita, toiveita, toivottomuutta, kummallista ikävää ja kiihkeitä ääniä. Hänessä syntynyt nainen sulki oven vaistomaisesti suojellakseen itseään nähtyään vain vilahdukselta sen toiselle puolelle. Mutta sittenkin hän tunsi nimettömän tuskan kouristavan sydäntään.
Hevonen jyrsi ruohoa aivan hänen läheisyydessään. Hän otti sen kiinni ja nousi satulaan. Äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä olivat aivan kohmetuksissa. Tuuli oli lakannut heiluttamasta haapojen oksia, mutta niiden kellastuneet lehdet varisivat rapisten. Kaukaa rinteen juurelta siintävät koti ja lännen maisemat.
Ihmeellinen Coloradon auringonlasku oli juuri saavuttanut suurimman kauneutensa ja väriloisteensa. Alempana olevat salviapensaikkoa kasvavat rinteet näyttivät ruusunpunaiselta sametilta, kauempana olevien kullanväristen haapojen latvat olivat kuin tulessa, vuorten juurilla olevat kummut näkyivät selvästi ja pehmeästi kirkkaasti valaistuina, laajan mustahkon seudun takainen taivaanranta oli peittynyt purppuranvärisiin pilviin ja alueen laidoilla olevat vuorten huiput kylpivät auringonpaisteessa loistaen komeasti. Vuorten ja pilvien välistä näkyvä sininen taivas oli kuin villamaisia purjeita ja hopeatöyhtöjä täynnä oleva joki. Keskitaivaalla oli synkännäköinen pilviröykkiö, täynnä lähestyvän yön varjoja.
"Ah miten kaunista!" tyttö huoahti niin luontoa kunnioittavasti kuin suinkin. Tämä komeiden auringonlaskujen, autiuden ja kauneuden maailma oli hänen. Tuolla kaukana tämän synkän seudun laidassa oli vuorenhuippu, jonka juurelta hänet, metsään eksynyt lapsi, oli löydetty. Hän kuului maisemaan, kuten maisemakin kuului häneen. Hän sai voimaa katsellessaan vuorten valaistuja huippuja.
Hevonen heristi korviaan ja hiljensi vauhtiaan.
"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?" Columbine huudahti. Seutu alkoi peittyä pimeyteen. Varjot hiipivät jo rinteelle, kun hän ratsasti niitä vastaan. Mustangilla oli terävät silmät ja vainu. Columbine pysähdytti sen.
Kaikki oli hiljaista. Laakson etäisin pää alkoi pimetä ja punerrus ja kullanväri rupesivat jo haihtumaan muualtakin. Alempana laakson tasaisessa pohjassa sijaitsi vanha karjakartano katoksineen ja aitauksineen, jotka ulottuivat hämärässä kosteilta ja harmailta näyttäviin pehmeihin ruohokenttiin. Sieltä vilkkui yksinäinen tuli kuin majakka.
Ilma oli kylmä ja siinä oli hieman pakkasen tuntua. Kaukaa harjanteen toiselta puolelta kuului viimeisten tarkastuspaikalle ajattavien karjalaumojen ammuntaa. Hevonen ei kai kuitenkaan ollut heristänyt korviaan sen vuoksi. Kuin vastaukseksi kajahti silloin rinteeltä villi kiljunta; joka säikähdytti sitä. Columbine oli kuullut sen ennenkin.
"Susi siellä vain ulvoo, poikaseni", hän tyynnytti sitä.
Ulvonta oli melko äänekästä ja kovaa alussa, mutta heikkeni sitten jonkunlaiseksi villiksi, surulliseksi ja järkyttäväksi murinaksi. Muudan arosusilauma alkoi haukkua vastaan yhteen ääneen kimeästi ja pysähdellen, ja kimeimmät soinnut kaikuivat selvästi kylmässä iltailmassa. Nämä metsän äänet ja kaiut olivat kuin soittoa Columbinesta. Hän ratsasti eteenpäin lisääntyvässä pimeydessä, peläten vähemmän yötä ja sen villejä asukkaita kuin sitä, joka odotti häntä White Slidesin karjakartanossa.
Pimeys kietoi laakson kuin mustaan vaippaan. Columbine melkein toivoi, että Wilson olisi odottanut häntä ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa, kuten hänen tapansa oli, mutta hän pettyi toivossaan. Rakennuksesta, jossa paimenet asuivat, ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Wilson ei siis vielä ollut palannutkaan tarkastuksesta. Columbine irroitti satulan ja vei hevosensa laitumelle.
Pitkän ja matalan päärakennuksen ikkunat muodostivat kirkkaita neliöitä pimeydessä, lähettäen iloisesti tuikkivia säteitä kauaksi. Columbine arvaili vapisten, oliko Jack jo saapunut. Hänen oli pakko ponnistaa voimiaan voidakseen lähestyä taloa. Mutta koska hänen täytyi kohdata hänet, oli sitä parempi kuta pikemmin hän kokeestaan selviytyisi. Hän hiipi valaistujen ikkunain alle, käveli pitkän kuistin päästä päähän, kääntyen takaisin, epäröi ja koetti tukahduttaa vastahakoisuutensa ja yritti rohkaista mieltään. Ovi oli suuri ja raskas ja aukeni jymähtäen.
Hän tuli suureen huoneeseen, jota pöydällä oleva lamppu ja suuressa takassa räiskyvät halot valaisivat. Tämä oli talon arkihuone, melko synkkä pimeine nurkkineen ja vajavaisine kalustoineen, mutta kodikas täyttäen kohtuulliset vaatimukset. Hirret olivat vielä valkoiset, samoin kuin niiden väliin tukittu savikin, josta voitiin nähdä, että talo oli vasta rakennettu.
Kartanon omistaja, Belllounds, istui nojatuolissaan takan ääressä lämmitellen luisevia käsiään tulen loisteessa. Hän oli paitahihasillaan, tämä harmaatukkainen ylpeän näköinen vanhus, joka, vaikka hän jo olikin seitsemännelläkymmenellä, oli kuitenkin vielä voimakas ja karski.
Columbinen tullessa hän kohotti kumarruksissa olevaa päätään muuttaen siten surulliselta näyttävää asentoaan.
"Kas, siinäpä sinä taasen oletkin, tyttöseni", hän tervehti. "Jake on jo huudellutkin, että illallinen on valmis. Nyt voimme ruveta syömään."
"Isä, on-onko poikasi saapunut?"
"Ei, mutta auringonlaskun aikaan sain muutamia tietoja laakson toisessa päässä asuvan Bakerin paimenelta. Hän oli tulossa Kremmlinistä ja pysähtyi kertomaan, että Jack viettää siellä tuloaan juomalla hurjasti punaista viinaa. Olen varma, ettei hän saavu tänään, tuskinpa vielä huomennakaan."
Belllounds puhui tyynesti ja kylmästi minkäänlaisetta erikoisetta tunteetta. Hän oli aina säälimättömän rehellinen eikä hän milloinkaan salannut totuutta. Mutta Columbine, joka tunsi hänet hyvin, tiesi, miten tämä uutinen oli järkyttänyt häntä. Tyttö tunsi suuttuvansa tuolle oikulliselle pojalle, mutta ei halunnut lausua julki ajatuksiaan.
"Onhan luonnollistakin, että Jack hieman iloitsee päästessään kotiin. En ole hänelle vihoissani siitä. Nämä viimeiset kolme vuotta ovat varmaan tuntuneet hänestä hyvin vaivalloisilta."
Columbine ojensi kätensä tulta kohti.
"Siellä on melko kylmä, isä", hän sanoi. "Pukeuduin niin ohuesti, että olin melkein paleltua. Syksy on tullut ja ilmassa on pakkasen tuntua. Ah, kukkulat kimaltelivat aivan kullalta ja punaiselta, ja haavan lehdet varisevat. Rakastan syksyä, vaikka se ilmoittaakin talven olevan tulossa."
"Niinhän se aika kuluu", vanhus huokaisi. "Missä olet ollut?"
"Harjun läntisellä rinteellä. Sinne on pitkä matka enkä ratsastakaan sinne usein."
"Tapasitko jonkun pojista? Lähetin heidät ajamaan karjaa vuoristosta laaksoon. Olen menettänyt paljon eläimiä viime aikoina. Ne syövät jotakin kasvia, joka myrkyttää ne. Ensin ne ajettuvat ja sitten kuolevat. Tämä vuosi on ollut vielä pahempi siinä suhteessa kuin muut."
"Mutta sehän on hyvin ikävää, isä. Eläinraukat! Puhdas myrkky olisi melkein parempaa… Niin, tapasin siellä Wilson Mooren. Hän oli tulossa vuorilta."
"Vai niin. No ruvetkaamme nyt syömään."
He istuutuivat pöytään, johon kokki Jake kantoi kaikenlaisia höyryäviä ruokalajeja. Illallinen tuntui olevankin hyvin herkullinen tuon tänään odotetun vieraan kunniaksi, joka ei ollut saapunutkaan. Columbine tarjoili vanhukselle hänen mieliruokiaan katsoen samalla salavihkaa hänen ryppyisiin ja huolestuneihin kasvoihinsa. Hän tunsi, että vanhuksessa sitten iltapäivän oli tapahtunut jonkunlainen muutos, jota ei kumminkaan voitu huomata vanhuksen ulkomuodosta eikä käyttäytymisestä. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin.
"Vai tapasit sinä Wilsin. Mielisteleekö hän vielä sinua?" Belllounds kysyi äkkiä.
"Ei. Mielestäni hän ei ole tehnyt sitä ennenkään, isä."
"Olet mieleltäsi vielä lapsi, mutta ruumiiltasi olet jo nainen. Hän rakasti sinua jo silloin kun olit pieni tyttö. Senvuoksi hän on palvellutkin minua niin uskollisesti."
"Isä, minun on melkein mahdoton uskoa sitä", Columbine sanoi punastuen. "Olet aina kuvitellut sellaista Wilsonista ja kaikista muistakin pojista."
"Niin olenkin. Olenko minä mikään vanha houkka naisiin nähden, vai mitä? Olin ehkä sellainen vuosia sitten, mutta nyt minulla on asiat selvillä… Etkö ole huomannut, miten Wilsonin silmät leimuavat silloin kun joku toinen mielistelee sinua?"
"En muista ainoatakaan sellaista tapausta", Columbine vastasi.
Häntä nauratti, vaikka puheenaihe olikin kaikkea muuta kuin huvittava.
"Sinä olet ollutkin aina hyvin viaton. Jumalalle kiitos, ettet ole milloinkaan turvautunut kauniiden tyttöjen temppuihin lumotaksesi kaikki miehet. Noin kolme kuukautta sitten sanoin Wilsille, että hänen on pysyteltävä sinusta erillään, sillä sinusta ei tule kenenkään köyhän paimenen vaimoa."
"Et ole milloinkaan pitänyt hänestä. Miksi? Teitkö mielestäsi oikein, kun otetaan huomioon, miten heikäläisiä pitää kohdella?"
"En tietystikään", Belllounds vastasi katsoen tyttöön, jolloin hänen leveät kasvonsa punastuivat. "Wils on sellainen ratsastaja ja suopungin käyttäjä, ettei minulla ole ollut hänen veroistaan vuosikausiin. Hän ei ole mikään hulivili. Hän ei juo, hän on rehellinen ja nöyrä ja säästää rahansa, ja mitä karjan käsittelyyn tulee, hän on siinäkin miesten parhaita. Saamme nähdä vielä, että hänestä jonakin päivänä tulee rikas karjanomistaja."
"Senpävuoksi tuntuukin minusta omituiselta, ettet ole milloinkaan pitänyt hänestä", Columbine mumisi. Hän tunsi häpeävänsä niitä miellyttäviä tunteita, joita Wilsonin kehuminen hänessä herätti.
"Siinä ei ole mitään omituista. Minulla on siihen omat syyni",
Belllounds vastasi ryhtyen jälleen syömään.
Columbine luuli ymmärtävänsä vanhan karjanomistajan kohtuuttoman vastenmielisyyden tätä paimenta kohtaan. Se johtui ehkä siitä, että Wilson oli aina ollut joka suhteessa Jack Bellloundsia etevämpi. Pojat olivat olleet luonnollisia kilpailijoita kaikessa, mikä tulee kysymykseen tällaisessa maalaiselämässä. Mitä Bill Belllounds enimmän kunnioitti miehissä, oli synnynnäistä Wilsonissa ja keinotekoista hänen omassa pojassaan.
"Aiotko ottaa nyt Jackin tilojesi hoitajaksi?" Columbine kysyi.
"En. Koetan, sopiiko hän tänne White Slidesiin työnjohtajaksi. Jos hän onnistuu tehtävissään, niin sittenpähän nähdään."
"Isä, hän ei tule milloinkaan komentelemaan White Slidesin miehiä",
Columbine väitti.
"Niin, kovallehan se ottaa, myönnän sen, mutta luultavasti jäävät kaikki muut pojat paikoilleen, paitsi ehkä Wils. Enkä ole ollenkaan pahoillani, vaikka hän lähteekin."
"Teet tyhmästi, jos erotat palveluksestasi parhaan paimenesi. Olen kuullut sinun viime aikoina valittavan miesten puutetta."
"Niin, olen kyllä kovasti niiden tarpeessa", Belllounds vastasi vakavasti. "Karjani lisääntyy niin, etten voi sitä enää käsitellä. Lähetin jo sanan Mekerillekin saadakseni häneltä muutamia paimenia. Olisin nyt juuri sellaisen miehen tarpeessa, joka osaisi kasvattaa koiria ja voisi tappaa kaikki sudet, puumat ja karhut, jotka raatelevat karjaani."
"Isä, olet hankkinut niin paljon koiria, ettei niiden hoitamiseen yksi
mies riitä. Sinullahan on niitä suurenmoinen kokoelma, ainakin sata.
Muudan mies toi eilenkin suuren lauman kapisia pitkäkorvaisia petoja.
Miten hullunkurista! Sinullehan nauravat jo seudun kaikki asukkaat."
"Naurakoot vain, mutta sitten he ovat kiitollisia minulle, kun olen hävittänyt kaikki pedot", Belllounds sanoi. "Vannon sinulle ostavani kaikki koirat, joita minulle tuodaan, kunnes niitä on kylliksi kaikkien susien ja muiden petojen tappamiseen. Saankin sen varmasti tehdyksi, mutta siihen hommaan tarvitsen metsästäjän."
"Miksi et anna koiria Wilson Mooren haltuun? Hänhän on metsästäjä."
"Hyvä, tyttöseni, huomautuksesi ei ole niinkään tyhmä", vanhus vastasi nyökäyttäen harmaata päätään. "Taidat ollakin sitä mieltä, etten saa päästää Wilsonia pois, vai mitä?"
"Kyllä, isä."
"Miksi? Pidätkö hänestä niin kovasti?"
"Tietysti pidän hänestä. Hänhän on ollut minulle melkein kuin veli."
"No niin. Oletko aivan varma siitä, ettet pidä hänestä muulla tavoin, kun otetaan huomioon sekin mitä on tulossa?"
"Olen!" Columbine vastasi polttavin poskin.
"Minua ilahduttaa se. Wilsonin poistuminen tahi jääminen on kuitenkin melkein samantekevää. Jos hän vain haluaa, hän saa ruveta pitämään huolta koirista."
Sinä iltana Columbine meni varhain kodikkaaseen, hänen itsensä kalustamaan huopapeitteillä eristettyyn pieneen pesäseensä. Sitä valaisi pieni seinään hakattu nelisnurkkainen ikkuna, josta öisin tupruutteli lunta hänen vuoteelleen. Hän piti tästä pienestä eristetystä pakopaikastaan. Tänä yönä se oli kylmä, ensimmäisen kerran tämän syksyn kuluessa, eikä palava lamppu, vaikka se valaisikin huoneen, lämmittänyt sitä juuri ollenkaan. Nurkassa oli kyllä kivinen takka, mutta kun hän ei ollut muistanut tuoda puita, hän ei voinut sytyttää valkeaa.
Hän riisuutui senvuoksi, puhalsi lampun sammuksiin ja meni vuoteeseensa.
Hän lämpeni pian ja pienessä huoneessa vallitseva pimeys rauhoitti hänen hermojaan, vaikka hän tunsikin, ettei hän saisi unta pitkiin aikoihin. Hän halusi miettiä, hän ei voinut sille mitään, ja hän koetti järjestää sinne tänne liitäviä ajatuksiaan, jotka pyörivät enimmäkseen vain Wilson Mooressa huomattavalla ja kokonaan käsittämättömällä tavalla. Hän yritti kohdistaa ne muualle, mutta turhaan. Wilson oli vain lähestyvinään häntä harjannetta pitkin valkoisella mustangillaan vihaisesti ja halveksivasti ja huutavinaan omituisesti ja tarkoituksellisesti: "Columbine!" Tällaiset ajatukset ja muistot Wilsonin katkerasta hymystä, hänen alistuvaisuudestaan ja ivallisesta mustasukkaisuudestaan kiusasivat häntä. Wilson ei antanut kartoittaa itseään, vaan hänen kuvansa syöpyi Columbinen mieleen lujemmin vanhuksen suoran kehumisen perusteella.
"Ei, minä en saa ajatella häntä," hän kuiskasi, "sillä minähän menen piakkoin naimisiin… Naimisiinko?"
Tämä sana kohdisti hänen ajatuksensa muualle, ja äskeisen miellyttävän tunteen asemesta häntä värisytti. Hän rupesi miettimään asiaa.
"Niin, se on totta, että menen naimisiin, koska minun on pakko", hän sanoi melkein ääneen, "ja koska en voi muuta. Minun pitäisi suostua siihen mielelläni isän vuoksi, mutta en voi, en mitenkään!"
Hän halusi mieluimmin olla hyvä, tasapuolinen, rakastava, auttavainen ja kiitollinen kodista ja siitä hellästä myötätunnosta, jota hänelle, nimettömälle löytölapselle oli osoitettu. Bill Belllounds ei ollut ollut ollenkaan velvollinen ottamaan luokseen ja hoitamaan vierasta lasta, mutta hän oli tehnyt sen senvuoksi, että hän oli hyvä ja jalo. Vanhusta saatiin kiittää monesta muustakin jalomielisestä teosta. Columbinella ei ollut mikään kiittämätön luonne. Hän halusi maksaa velkansa, vaikka maksun suuruus alkoikin nyt vasta selvitä hänelle. "Se tulee muuttamaan koko elämäni", hän kuiskasi kauhuissaan. Mutta miten? Columbine mietti. Hänen täytyi ruveta ajattelemaan tuon muutoksen jokaista erikoiskohtaa. Hän ei ollut milloinkaan saanut nauttia äidin opetuksista. Ne muutamat naiset, jotka olivat silloin tällöin oleskelleet Bellloundsin kodissa, olivat olleet töykeitä ja poistuneet, ennenkuin hän oli ennättänyt hyötyä heidän avustaan suurestikaan. Kouluaikakaan Denverissä ei ollut muuttanut hänen lapsenmieltään, mitä naisen vakavampaan kutsumukseen tulee.
"Jos minusta tulee hänen vaimonsa", hän jatkoi, "pitää minun olla hänen luonaan, minun on luovuttava tästä pienestä huoneestani, en saa milloinkaan enää olla yksikseni, en voi olla vapaa enkä onnellinenkaan."
Saatuaan luetelluksi nämä erikoiskohdat hän lopetti. Todetessaan kaiken häntä värisytti ja samalla heräsi hänessä tiedottoman vastustuksen henkikin.
Arosudet ulvoivat villisti, kimakasti, mutta samalla suloisestikin.
Niiden äänet rauhoittivat hänen huolien rasittamaa särkevää päätään ja tuudittivat hänet uneen muistuttaen häntä kullan ja purppuran värisestä auringonlaskusta, salviarinteistä, yksinäisistä kukkuloista ja tuosta milloinkaan muuttumattomasta kauneudesta. Hän ajatteli unisesti, että hän huomenna pyytää Wilsonia säästämään muutamien arosusien hengen, koska hän pitää niistä niin kovasti.
Bill Belllounds oli asettunut asumaan Middle Parkiin vuonna 1860. Seutu oli silloin ollut koskematonta saloa, ute-intiaanien aluetta, joka muodosti kuin luonnollisen paratiisin hirville, kauriille, antiloopeille ja puhveleille. Lukemattomat karhut elivät vuoristossa, tuolla tämän aaltoilevan laaksomaan rajoilla, jonka joku ennen muinoin oli nimittänyt Middle Parkiksi.
Suurin osa tästä tasaisesta maasta oli aavikkoa jossa kasvoi runsaasti villiä ruohoa ja kukkia. Belllounds oli karjankasvattaja ja hän ymmärsi heti tämän seudun mahdollisuudet. Senvuoksi hän koettikin päästä utien päällikön Piahin ystäväksi. Tämä jalo punanahka olikin hyvin suosiollinen valkoisille uudisasukkaille ja hänen heimonsakin antoi näiden heidän vuoristonsa anastajien olla rauhassa näiden vaikeiden aikojen kuluessa.
Vuonna 1868 Belllounds koetti taivuttaa uteja luopumaan koko Middle Parkista. Vuorten rinteillä kasvoi kaunista metsää, ja kultaa ja hopeaa löydettiin monesta paikasta. Luonto oli juuri sellaista, joka vetää kullankaivajia, karjanjalostajia ja metsätyömiehiä puoleensa. Kesät olivat kuitenkin liian lyhyet viljan kasvattamiselle, jota kylmät yötkin haittasivat, ja senvuoksi edistyikin Middle Parkin asuttaminen hyvin hitaasti.
Niiden vuosien kuluessa, jolloin utit poistuivat sieltä, Bill Belllounds perusti useita karjakartanolta ja osti muutamia. White Slidesin tila oli noin parikymmenen peninkulman päässä Middle Parkista, sijaiten muutaman päälaakson sivuhaarassa. Sen perustaminen oli myöhempien vuosien työtä ja Belllounds asui siellä, koska seudut olivat sielläpäin koskemattomampia. Kuta vanhemmaksi karjanomistaja tuli, sitä enemmän hän näytti pitävän yksinäisyydestä, johon hän oli tottunut nuoruutensa päivinä. Tähän aikaan, jolloin hänen poikansa piti palata White Slidesiin, Bellloundsilla oli paljon karjaa ja maata, mutta hän tunnusti suoraan, ettei hän ollut säästänyt rahaa ja tuskinpa milloinkaan tulisi säästämäänkään. Hänen kätensä oli aina avoinna kaikille ihmisille eikä hän milloinkaan muistellut antamaansa lainaa. Hän luotti jokaiseen. Hänen olikin tapana kehua, ettei ainoakaan valkoinen eikä punainen mies ollut milloinkaan pettänyt hänen luottamustaan. Hänen paimenensa noudattivat hänen esimerkkiään, naapurit käyttivät hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta ei ollut olemassa ainoatakaan, joka olisi jättänyt velkansa maksamatta. Belllounds oli muudan noista rajaseutujen rohkeista tienraivaajista niiltä päiviltä, jolloin länsi asutettiin. Hän oli parempi kuin monet muut, koska hän oli voinut todistaa, että ellei intiaaneja kohdella huonosti eikä heidän omaisuuttaan ryöstetä, he ovat herkkiä ystävyydelle.
Häntä ei nähty tavallisissa töissään sinä päivänä, jolloin hän odotti poikaansa. Hän kuljeskeli kedoilla ja karja-aitauksissa ja käveli kuistissa edestakaisin tarkastellen alempaa näkyvää taivaanrantaa, missä Kremmlinistä tuleva tie siinsi valkoisena pujahtaessaan laaksoon, mutta suurimman osan ajastaan hän oli huoneessaan.
Sattuikin sitten niin, että hän tullessaan aikaisin iltapäivällä kartanolle näki tomuisten ja vaahtoisten hevosten vetämien ajopelien pysähtyvän pihalle. Silloin hän huomasi poikansa. Muutamat paimenet tulivat juosten paikalle. He tervehtivät ajajaa, jonka he näyttivät tuntevan mainiosti.
Jack Belllounds ei katsahtanutkaan heihin, vaan kaivoi käsiinsä matkalaukkunsa kärryjen pohjalta ja laskeutui hitaasti maahan mennäkseen kuistiin.
"Jack, poikaseni, olen todellakin iloinen saatuani sinut jälleen kotiin", vanhus sanoi tullen lähemmäksi. Hänen äänensä oli syvä ja täyteläinen ja tavattoman sointuva, mutta muuta liikutuksen merkkiä hänessä ei näkynytkään.
"Päivää, isä", poika vastasi melko välinpitämättömästi ojentaen kätensä isälleen.
Jack Belllounds oli pitkä ja hänen ruumiinrakenteestaan voitiin huomata, että hänestä voi ehkä kehittyä samanlainen kuin isästäkin. Mutta hän ei kävellyt suorana, vaan hieman kumarassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat todistaen, ettei hän viime aikoina ollut ollut auringon ja tuulen vaikutuksen alaisena. Jokainen vieras olisi huomannut hänen miesmäisen poikamaisuutensa ja ihaillut hänen kaunista ulkomuotoaan, mutta epäillyt hänen voimaansa. Jack Bellloundsin kasvojen alimmainen osa ilmaisi heikkoutta.
Tämä tapaamisen aiheuttama jännitys voitiin selvemmin huomata pojassa. Hän näytti häpeävän ja oli melkein pahantuulisen näköinen. Mutta jos hän oli ollut humalassa Kremmlinissä edellisenä päivänä, kuten oli kerrottu, hän oli nyt täydellisesti selvinnyt.
"Tulehan nyt sisälle", vanhus sanoi.
Heidän mentyään suureen arkihuoneeseen ja Bellloundsin suljettua ovet poika laski matkalaukkunsa lattialle ja katsoi taistelunhaluisesti isäänsä silmiin.